Aihetta juhlaan

Tänään oli viimeinen syksyn ylioppilastehtävä(huom. syksyn). Istuin salissa viisi ja puoli tuntia koko ajan kirjoittaen. Ensin lyijykynällä ja sitten mustekynällä. Parin viimeisen lauseen jälkeen mun olis tehnyt mieli huutaa, koska mun käsi sattui niin paljon. Mutta tulipahan sekin hoidettua kunnialla loppuun. Eikö tässä jo ole aihetta juhlaan?

Toinen juhlimisen arvoinen asia oli se, että isäni pääsi pois sairaalasta tänään! Johan se siellä pari kuukautta ehti olla. No, kuitenkin päätin, että tänään voin syödä jotain hyvää, jota tiedän normaalisti karttavani. Oltiin sitten sopivasti sovittu kavereiden kanssa leffailta, joten mulle olisi paljon hyvää tiedossa. Herkut, ystävät ja hyvä elokuva. Kaikki olisi muuten mennyt hyvin, mutta en osaa enää säädellä mun syömisiä. Mulla se täysi tunne vatsassa tulee noin 10min viiveellä, mistä johtuen voin siis syödä 10min sen jälkeenkin, kun olen aivan täysi(johtuneeko kaikista niistä aikaisemmista ahmimisista?). Mulla oli todella huono kaiken sen mätön jälkeen, eikä vain siksi, että mun mieli on kiero, vaan siksi, että söin oikeasti liikaa liian nopeasti. Kun kaverit sitten leffan loputtua lähtivät, löysin itseni taas yllättäen vessasta. No.. ei siitä sen enempää..

Päätin jo aikaisemmin, että koska tänään sain hyvästä syystä herkutella hieman, huomisesta lähtien alkaa uusi ja parempi ajanjakso, jota ei mitkään ylioppilastehtävät pilaa. Alan liikkumaan useammin ja ruokatavat tulee muuttumaan. Enemmän nesteitä, vähemmän kiinteä ruokaa. Ja mikä tärkeintä, EI AHMIMISTA! Se tulee olemaan mun ykkössääntö. Jos tekee mieli mätötä, lähden vaikka lenkille tuulettamaan ahdistukseni pois.

Ja hei, tää oli lupaus!

PartyParty

Lauantai. Kämppiksen kaverin tuparit. En varsinaisesti saanut kutsua, mutta koska olin kuskina, olin tervetullut. En siis juonut mitään, lukuunottamatta sitä yhtä lasia boolia.Toisaalta olin tyytyväinen, etten juonut, toisaalta taas olisin halunnut juoda muiden kanssa ja pitää hauskaa. Koko illan se ääni mun päässä iloitsi, ettei tarvinnut juoda niitä satoja turhia kaloreita. Samaan aikaan mun oma ääni, joka käy aina vain hiljaisemmaksi, oli pahoillaan, kun en voinut humaltua ja pitää hauskaa.

Loppuillasta, kun kaikki muut alkoivat olla pienissä, keskustelun aiheeksi kääntyi laihdutuksen ja kiinteytyksen ero. Olisin niin paljon halunnut osallistua keskusteluun, koska olisin oikeastikin tiennyt aiheesta enemmän. Mutta tyydyin vain istumaan hiljaa; Ole vain hiljaa, hiirenhiljaa. Jossain vaiheessa havahduin omista ajatuksistani, kun ystäväni kysyi minulta mitä mieltä olen asiasta. Mutisin jotain tosi epämääräistä vastaukseksi ja keskustelu muiden osalta jatkui.

Tänään kävin aamulla parin päivän tauon jälkeen vaa`alla. Luku oli melkein kilon vähemmän kuin viimeksi käydessäni(Varmaankin se aikaisempi turvotus oli laskenut ja kahvilla ja nesteenpoistoteellä oli oma osuutensa asiaan). Ensin olin aivan tajuttoman onnellinen: Jes, multa on lähtenyt kilo! Vähän ajan päästä se ilo ja tyytyväisyys lähti. En enää ollut iloinen pudotetusta kilosta, vaan masennuin, että painan vieläkin liikaa. Oon niin vammanen.. Ja en edes saa vielä laittaa rastia tuohon tavoitetaulokkooni. Vasta sitten kun olen pudottanut vielä yhden kilon.

Mietin nykyään usein, että miksi en voi vain olla "tavallinen" hauskaa pitävä nuori. Täytyy vaan olla niin helvetin vammainen.

Mä olen liikaa

Syksyn kirjoitukset on nyt enää äidinkielen toista osaa vaille valmiit. Helpotus siitä, että kohta tää rumba loppuu, on aika melkoinen. En olisi kestänyt enää yhtään enempää stressiä. Olen yrittänyt pitää mielessä, että muista syödä aamulla ja kirjoitusten aikana, ettet kuukahda. Mut se on ihan mielettömän vaikeaa. Vaikka söisi vain yhden leivän siellä koulussa, tuntuu, että koko päivä on pilalla. Kiemurainen mieleni on siis kehittänyt jonkinlaisen ihme säännön, että ennen kello neljää ei saisi syödä mitään. Juoda saa, mutta jos syö, on huono ihminen. Ja tietysti mä kuuntelen sen sääntöjä, sen otteessa kun olen.

Mutta niinkuin sanoin, sitten kun tämä rumba on ohi, voin taas keskittyä noihin ruokailuihin enemmän, kun ei tarvitse olla niin skarppina koulussa. Tämä päivä on kaiketi mennyt kohtalaisesti, plus miinus irtokarkit ja vessareissu. En tiedä mikä muhun tolloin meni. Vaikka kyykkäilin vessassa varmaan 15 minuuttia, tuntuu, että sisälle jäi ihan liikaa. Yritä vielä kerran, siellä on vielä ihan liikaa. Ja tietysti mä kuuntelen sitä. Koska mä olen aivan liikaa. Ja mun pitää laihtua, vaati se mitä tahansa.

Vaakakin on pari päivää näyttänyt vain samoja lukemia. Huominen ei varmaan muuta asiaa mihinkään suuntaan. En taida edes uskaltaa vaa´alle. Oon niin turvonnut, kiitos läkerol pastillien, joita syön aina ruokailun jälkeen. Joo niin varmaan. Tulihan niitä sitten ihan muutenkin vaan napsittua. Ja nyt mun maha pullistelee mun silmien alla. Toivon, että huomenna tää laskisi ja vaaka näyttäisi vähän pienempiä lukemia. Edes hieman pienempiä. Niin ettei tarvitsisi koko lauantaita kuunnella niitä ääniä, jotka sanoo, että oon aivan mielettömän iso.

Päivä jona onnistuin edes jossain

Tänään on ollut melko lennokas päivä. Heräämisestä lähtien oon painellut pitkin maita ja mantuja. Ensin kaikkien alkuvalmistelujen jälkeen lähdin katsomaan isää sairaalaan. Sairaalaan jälkeen kaveri matkalta mukaan ja kotiin. Kotona istuin paikallani ehkä puoli tuntia, kunnes tuli se olo, että nyt on pakko liikkua. Lähdinpä sitten hakemaan paria kätköä(Jos joku ei tiedä mistä puhun niin käykääs tuolla geokätköilyn nettisivuilla: http://www.geocaching.com/). Pyöräilin siis useita kilometrejä ja tarvoin metsässä niin, että meinasi taju lähteä. Samalla se tuttu ääni huusi pään sisällä kaikkia aina yhtä ihania "kannustus"huutoja.

Tänään on ruokailut menneet poikkeuksellisen hyvin. En jaksa luetella kaikkea mitä oon tänään suuhuni laittanut, mutta sanottakoon, että lukemat ovat pysyneet siinä 500:n kalorin rajoissa. Miksen voi aina olla näin kurinalainen? Miksi sitä ruokaa täytyy vain mättää ja mättää sisään? En vaan osaa olla syömättä, jos lähellä on edes jotain mistä pidän. Varsinkaan äidin luona. Toisaalta siellä juuri täytyy mussuttaa kaikkea edes hieman, ettei herätä epäilyksiä. Oon äkkiä takaisin osastolla jos mun kauniin kieroista suunnitelmista saadaan edes vähän vihiä.

Toivon, että huominen sujuu edes lähes yhtä hyvin kuin tämä päivä. Ei mitään mättöä, niinkuin tässä viime aikoina on ollut tapana.. Eikö ihminen voi tajuta, että kyllä sitä vähemmälläkin tulee toimeen. Ei koko ajan tarvitse olla mussuttamassa jotain, joka paisuttaa mun kehoa joka puolelta.

Miksei ihmisellä voi olla sellaista jatkuvaa itsekuria, jonka saisi kytkettyä päälle ja pois?

In the beginning

Näin aluksi kerrottakoon, että pidin jo aikaisemmin blogia, (osoite on sama, nimi vain muuttunut) mutta osastolta päästyäni haluni parantua oli niin voimakas, että päätin poistaa kaikki mikä vähänkään muistuttaisi menneestä, mukaanlukien blogini. Nyt kuitenkin se voimakas halu parantua on tiessään ja ihan yleisesti ottaen kirjoittamista tuli ikävä. Jotenkin avautuminen päiväkirjalle ei ole sama asia kuin tänne kirjoittaminen..

Tämä nyt oli tällainen avausteksti. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa, joten palaan näppäimistön ääreen kenties huomenna kun on enemmän aikaa.

Hyviä öitä!