Mua niin vituttaa tää kaikki, että tekis mieli ottaa veitsi ja veistellä itsestä liikoja ja ylimääräisiä pois.

Joulun välipäivien tunnelmia

Joulu tuli ja meni. Aatto ja sitä ympäröivä aika meni äidin luona niinkuin joka vuosi on ennenkin mennyt. Sain todella kivoja lahjoja. Ei niitä paljoa ollut, mutta kaikki mitä sain, olivat tarpeellisia tai niin merkityksellisiä, että en voi muuta kuin pitää niistä. Tunnelmakin oli mitä ihanin; niinhän jouluna kuuluukin olla. Pelailtiin ja oltiin yhdessä joulun hengessä. Ja mä nautin kaikesta. Ja kuten jokaisen jouluun, meidänkin juhlaan kuului erilaisista ruuista notkuva pöytä. Oli kaikkea rosollista joulusuklaaseen. Ja mä söin. Olin jo ennen aattoa päättänyt, että edes yritän syödä normaalisti, koska mä haluan nauttia edes kerran vuodessa hyvästä ruuasta ja ihan vain siksikin, että äiti oli nähnyt hirveästi vaivaa kaikkien niiden ruokien kanssa. No, pidin päätökseni ehkä liiankin hyvin. Söin, söin, söin ja söin. Oli kuin olisin ollut psykoosissa. Söin, enkä tajunnut ollenkaan kuinka paljon. Asia olisi toisin, jos olisin esim. oksentanut, mutta ei. Sen siitä saa kun on tuollainen possu. Nyt kaduttaa. Olisin ihan hyvin voinut pärjätä parilla kinkun siivullaja rosollilla, mutta koska läskiahmivasika, söin ja lihoin aivan mahdottomasti. En ole uskaltanut käydä vaa`alla joulun jälkeen, enkä uskalla vielä tulevaan viikkoonkaan. Tiedän, että oon kerryttänyt melko mukavasti joulukiloja, ja tämänkokoisena puntarille astuminen olisi yhtäkuin itsemurha.

Nyt näin joulun jälkeen päätin, että tää ei voi jatkua näin. Mun on nyt aivan pakko ryhdistäytyä. Olen nyt ollut pari päivää kotona ja toistaiseksi oon mennyt kahvin ja pepsin voimalla(mitä nyt paria syömisoksennus sessiota ei oteta huomioon). Toivon, että nyt pysyisin edes jotenkin ruodussa, koska kaikki lipsumiset tuottaa mulle niin pahaa henkistä pahaa oloa, että maailma tuntuu hajoavan. Ja jos maailma hajoaa, mä kuolen sen mukana.

Kuvapostaus

Tässä kuvia itsestäni, joita lupailin. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa kuulumisia, mutta joulun jälkeen teen kunnon postauksen. Kuvien huono muokkaus johtuu tunnistamispelosta. Pahoittelen.

Kuvien ottamisaamuna paino oli 57,3kg.

Sekavia yksittäisiä ajatuksia

Jos olin aikaisemmin sekaisin, en voi kuvaillakaan kuinka sekaisin mun ajatukset nyt. Henkilö, jonka kirjoitin aiemmin kuolleen, ei olekaan kuollut. Elin viikon epätietoisuudessa: joku sanoi sen olleen hän, joku taas yritti sanoa, että se ei välttämättä ollutkaan hän. Nyt olen vain hämmentynyt, sekaisin ja lamaantunut. Tuntuu, että olen ainoa, joka reagoi tähän feikkikuolemaan näin voimakkaasti. Muut ystäväni vain totesivat tyyliin onpa sääli, olihan hän vielä nuori, kun minä taas panikoin soittaen kaikki mahdolliset tuttavat läpi saadakseni edes jotain varmaa tietoa jostain. Nyt tunnen itseni lamaantuneeksi ja kykenettömäksi yhtään mihinkään. Tuntuu, että hän olisi oikeasti kuollut, koska pääsin surussani jo hiukan eteenpäin. Minulle hän onkin tästä eteenpäin kuollut.

Feikkikuolemasta ja ihan yleisistäkin asioista johtuen mielialani on viimeaikoina ollut todella matala. Pari viime iltaa olen itkeskellyt ja eilen illalla sorruin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viiltämään. Oloni on sanoinkuvaamattoman huono, ja tuntuu, etten pääse sitä karkuun millään tavalla, edes hukuttamalla tunteitani syömisvammailuun. Veitsi auttoi, ainakin eilen illalla. Toivon, että vastaisuudessa tunteiden hukuttaminen syömiseen tai syömättömyyteen riittää, ettei tarvitsisi aiheuttaa itselleni enää enempää rumia jälkiä.

Olen joutunut viime viikon aikana miettimään ihmissuhteitani melko tarkkaan. Kun luen seuraamiani blogeja, huomaan, että kaikilla kirjoittajilla on vähintään yksi läheinen ystävä, jolle puhua ja joista he kirjoittavat useasti. Myös poikaystävä löytyy lähes kaikilta. Tekstejä lukiessani mietin, miksei minulla ole ketään.Ei poikaystävää, eikä varsinkaan ystävää, jolle voisin kertoa kun on paha olla. Minulla oli vielä vuoden alussa erittäin läheinen ystävä, mutta osastolta pääsyn jälkeen hän on vältellyt minua, vedoten siihen, että seurassani on hankala olla. Olen miettinyt yöt ja päivät, mitä voisin tehdä toisin, että saisimme edes vähän menetettyä takaisin, mutta en keksi mitään. Tämä ongelma ei ole pelkästään yhden ystävän kanssa, vaan esiintyy myös muilla lähimmillä ystävilläni. Kukaan ei enää nykyään soita minulle ja kysy, voimmeko nähdä. Ja se tuntuu pahalta. Tuntuu, että olisin jotenkin viallinen, koska kukaan ei tahdo olla seurassani, mutta toistensa seura kelpaa kyllä. Jotenkin tämä yksinäisyys saa miettimään, miksi ylipäätänsä kannattaa jaksaa seuraavaan päivään.

Anteeksi angstinen teksti, mutta tältä musta tällä hetkellä tuntuu. Kuvia itsestäni tulee heti, kun löydän kamerani.

Sinä lähdit pois

Olen tällä hetkellä aika sekaisin. Sain torstaina kuulla, että entinen seurustelukumppanini ja nykyinen ystäväni on kuollut. Kaiketi. Kyllä, se on vielä pimennossa. KUKAAN ei tiedä, onko kyseinen ihminen oikeasti kuollut. Tällä tyypillä on siis tapana "häipyä" teille tietämättömille ja olla vastaamatta puhelimeen. Nyt kuitenkin vastaamattomuus ja Facebookin seinän tyhjyys alkaa pahasti viitata siihen, että pahin on tapahtunut. Olen itkenyt silmät päästäni jo moneen kertaan, vaikka kahteen viimeiseen vuoteen emme ole edes nähneet. Mutta vaikka yhteydenpitomme on ollut mitä on, olen silti aivan tajuttoman surullinen, että hänen elämänsä päättyi liian pian, olihan hän kuitenkin vielä nuori.

Parina viime päivänä syömiset on menneet ihan päin puuta. Olen vain syönyt, syönyt, oksentanut, syönyt ja syönyt. Sairaaladieetin lopetin seitsemännen päivän jälkeen, koska proteiinipitoinen ruokavalioni esti menemästä edes tupakalle. Oli todella voimaton olo, ja jos olisin jatkanut dieettiä, en olisi jaksanut lähteä edes kouluun. No, ehkä se ei ollut minua varten. SD:n lopettamisen jälkeen olen syönyt hyvin huonosti ja epätasaisesti: Hiilareita, herkkuja, paastoa ja liian vähän oksentamista. En edes uskalla käydä vaa`alla, koska tiedän, että paino on noussut.

Tänään kaikki meni niin huonosti kuin voi vain mennä. Ensin aamupala äidin luona(hiilareita), sitten jouluostoksilla piti syödä jotain, ettei mun aikeet tulisi ilmi, myöhemmin kotona ahmimis-oksentamiskohtaus, sitten parin tunnin tauko, jonka jälkeen sama kohtaus UUDELLEEN. Inhotan itseäni nyt todella paljon. Miksi mun piti taas sortua? Ja vielä KAHTEEN kertaan?? Oon niin säälittävä.. Miksi en vain voinut olla yksinkertaisesti syömättä, että päivän kalorit olisi jääneet mahdollisimman pieniksi. Huomenna en kyllä varmasti syö mitään. Ja jos syönkin, kaikki mahdolliset kalorit tulee nestemäisessä muodossa. Koska mun on pakko laihtua. Pakko.

Tervetuloa muuten uudelle lukijalle!

Älä pelkää, olet turvassa nyt.

Kun katson itseäni peilistä, mun silmät näyttää kuolleilta. Ja sanotaan, että silmät on sielun peili. Kuolleelta musta tuntuukin. Tuntuu, että olen kuollut sisältä. Haluaisin itkeä, mutta olen niin kuollut, ettei kyyneliäkään tule.

Mietin koko hereilläolo aikani, olisiko tilanne voinut päättyä toisin. Oliko se ollut vain muutamasta metristä kiinni. Jos olisit ajanut vielä muutaman metrin eteenpäin, olisitko vain luisunut ojaan, etkä suoraan taivaaseen. Ja olitko se edes sinä? Kukaan ei tiedä, eivät edes ne, jotka ovat kuulleet sinusta viimeksi. Toivon ja rukoilen, että se olisi ollut joku muu, vaikka toiveeni onkin itsekäs ja epäreilu. Istun Facebookin edessä ja toivon, että sivullasi tapahtuisi jotain, josta voisi päätellä, että olet turvallisesti kotona. Olen liusunut epätietoisuuden ja epätoivon valtaan ja turhaudun, koska en voi tehdä mitään selvittääkseni asiaa.

Sinulle, jolle sanoin ensimmäisen kerran elämässäni rakastan sinua. Lepää nyt, kaikki on nyt kohdallasi hyvin - jos se edes olit sinä.

Ajatukset vetää mua kahteen suuntaan

Ei vittu, että mun tekee mieli syödä. Ihan mitä tahansa. Vaikka söin juuri äsken dieetin mukaisen annoksen, joka ei ollut maailman pienin, mun tekee silti mieli ahtaa suuhuni kaikkea: pitsaa, pullaa, kakkua, karkkia, suklaata, patonkia, leipää, HIILAREITA JA SOKERIA. Ei ole sinänsä ihme, että mun tekee mieli kaikkia noita ihania kiellettyjä aineita, onhan mun ruokailut sisältäneet viime päivinä pelkkää proteiinia. Keho ei ilmeisesti ole vielä tottunut siihen, ettei saakaan niitä tuttuja ja turvallisia hiilareita.

Toivon, että tämä sairas mielihalu menee äkkiä pois, koska oon tosi lähellä lähdössä kauppaan ostamaan kaikkea kiellettyä(jotka sitten lopuksi kuitenkin oksentaisin). Mut mä en saa tehdä sitä. Mulla on vielä vähän yli viikko jäljellä dieettiä, enkä saa pilata sitä nyt. En voi pilata sitä nyt, koska musta pitää tulla laiha. Koska olen niin mielettömän iso.

Viikonloppupäivitystä

Pikkujoulu-tuparit menivät aivan putkeen. En syönyt enkä juonut mitään, vaikka heti ovesta sisälle päästyäni, melkein naamaan eteen tuotiin glögiä - sitä terästettyä tietenkin. Mulla oli vahva olo, koska pystyin sanomaan vastaan mielihaluilleni. Miten paljon mun tekikään mieli ottaa pari dippivihannesta ja niiden kyytipojiksi pari piparia. Mutta mä vastustin. Mä olin kerrankin vahva, ja voin olla ylpeä itsestäni.

Tänään oli sairaaladieetin kolmas päivä, ja vaaka näyttää jo pienempiä lukemia. Oon tyytyväinen siihen, että paino putoaa, eikä junnaa montaa päivää samoissa lukemissa. Oikeastaan, rehellisesti sanottuna, oon ihmeissäni siitä, kuinka hyvin oon pysynyt ruodussa. Syönyt vain ne, mitkä on listassa, eikä mitään ylimääräistä. Saas nähdä kuinka pitkälle pääsen. Viimeksi prosessi tyssäsi seitsemänteen päivään, koska söin äidin luona. Söin siksi, etten herättäisi epäilyksiä. Syömisten jälkeen ajatuksena oli vain "ei mun ole mitään järkeä jatkaa, tää meni pilalle jo kuitenkin", joten lopetin sairaaladieetin. Ties vaikka se syöty ruoka ei oliskaan pilannut koko touhua ja olisin voinut jatkaa ja laihtua. No, jälkiviisaus on hyve..

Asiasta viidenteen: ajattelin, että voisin "joululahjaksi" teille muille laittaa pari kuvaa itsestäni blogiini. Mitä mieltä?

Joulu lähestyy liian nopeasti

Sairaaladieetin ensimmäinen päivä paketissa. Jotenkin mulle sopii tuommoinen tarkan suunnitelman noudattaminen, jos kyseessä on siis ruokailu. Tossahan ei saa syödä eikä juoda mitään listan ulkopuolelta; yksikin sipsi saattaa pilata koko prosessin riippumatta kuinka mones päivä on kyseessä. Toisaalta se on äärimmäisen huono, koska mulla ei ole varaa edes yhteen karkkiin. Toisaalta kaikessa tiukkuudessaan tää on äärimmäisen koukuttavaa. On koukuttavaa tietää, että vaikka syö melko suuriakin annoksia, paino laskee. Ensin en meinannut uskoa, että noinkin paljon ruokaa voi laskea mun painoa enemmän kuin syömättömyys(ja lipsuilu), mutta se toimii, jos vain jaksaa ja pystyy noudattamaan tiukkoja listoja.

Huomenna olisi kaverin yhdistetyt pikkujoulut ja tuparit. Illan tarkoituksena on humalluttaa ihmiset ja saattaa nämä humaltuneet ihmiset kaupungin yöelämään. Itsehän en voi juoda, ja onneksi mulla onkin työvuoro lauantaiaamuna. Saan siis hyvin vältettyä itseni juomiselta. Jos tarjolla on(siellä kyllä varmasti on) jotain pikkusuolaista, niitä on pakko vältellä. Mä en syönyt sitä helvetin pahaa pinaattia vain siksi, että voisin syödä sen kourallisen sipsejä. Ei, mä olen vahva, ja vastustan kiusauksia huomenna.

Tällä erää ei ole suurempia tarinoita kerrottavaksi. Suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on vauhdilla lähestyvä joulu, mutta onneksi mulla on vielä aikaa tehdä jouluvalmisteluja, onhan aattoon vielä monta päivää, eikö?