19.4

Vittu, että oon täynnä tätä paskaa.

Vihaan työtäni. Vihaan kroppaani. Vihaan luonnettani. Vihaan itseäni. Vihaan ystäviäni, ja he tällä hetkellä minua. Vihaan ruokaa. Vihaan epäonnistua. Vihaan yksinäisyyttä. Vihaan, jos on seuraa. Vihaan valmistua. Vihaan juhlahössötystä. Vihaan tuomitsemista. Vihaan ihmistä, joka tuomitsee minut. Vihaan harrastustani. Vihaan kaikkia ylimääräisiä kiloja kehossani. Vihaan käpertyä sohvalle. Vihaan itseäni, koska en jaksa nousta sohvalta käpertyessäni siihen. Vihaan mun vaatteita ja sitä miltä ne näyttää mun päällä. Vihaan, että vihaan kaikkea elämässäni, joka on ennen tuonut mulle iloa.

en jaksa. en pysty.

Oon niin väsynyt..

Viikonloppu oli henkisesti rankka, enkä oikein ole vieläkään päässyt yli tapahtuneesta. Kaverini sairaalakaupungista on soitellut tiuhaan ja laittanut jo viestiäkin, että miksen halua olla häneen yhteydessä. En ole vastannut mitään, koska en pysty. Tämä ihminen muistuttaa liikaa kaikesta entisestä. Olis toki joo reilua ilmoittaa, etten voi olla häneen yhteydessä nyt vähään aikaan, mutta en pysty. En kertakaikkisesti pysty.

Väsymystäni tämän kaiken suhteen ei auta yhtään se, että oksensin tänään kolme kertaa. KOLME KERTAA?!?!?!?!? Taisin juuri rikkoa oman ennätykseni.. En tajua miten tässä kävi näin.. Ajattelin aamuisen oksennussession jälkeen, että loppupäivän voisin käydä pelkällä kahvilla ja pepsillä, mutta toisin kävi. Nyt mulla on vain turvonnut olo ja suussa terävän kynnen aiheuttama kipeä kohta, paskasta olosta puhumattakaan.

Nyt juuri tekisi turvautua johonkin kiiltävään ja terävään. Samaan aikaan mun oikea minä käskee vieressä soittamaan jollekin ja puhumaan pahan olon pois. Mutta mä en pysty.

Failed weekend

Miksei mulla voi olla tällaisia jalkoja?


Taisi viikonloppusuunnitelmat mennä hieman uusiksi.. Olin tosiaan perjantaina lähdössä osastokaverini luokse kyläilemään pariksi päiväksi. Suhtauduin koko lähtöön pienellä varauksella, koska kaverini asuu samalla paikkakunnalla, jossa olin osastolla. Paikka on siis täynnä muistoja, sekä hyviä, että huonoja. Laukkuja pakatessani laitoin mukaan myös positiivisen asenteen, jotta muutaman päivän elo olisi mahdollisimman rauhallinen ja ongelmaton. Kun sitten hyppäsin bussiin, se iski. Paniikkikohtaus iski, kun bussi oli kulkenut vasta muutaman metrin. Otin rauhoittavankin, mutta ei siitä mitään kummallisempaa apua ollut. Noin hieman yli tunnin bussimatkan aikana kohtaus meinasi tulla ainakin viisi kertaa, mutta sain kuitenkin aina tyynnytettyä sen. Saavuin rankan matkan jälkeen yhtenä palasina perille ja ystäväni oli vastassa. Kävimme kaupassa ruokaostoksilla ja sielläkin kohtaus meinasi noustaa pintaan. Itseasiassa se ei ole koskaan ollut noin lähellä.

Matkan ja kauppareissun jälkeen pääsin istumaan sisälle ja rauhoittumaan. Paniikkikohtaukset loppuivat, mutta sen jälkeen alkoi hirveä ahdistus. Ahdistus oli pakkopäästäpoistäältä-luokkaa. Koin, että en voinut viettää siellä enää sekuntiakaan, koska paikkaan liittyy niin paljon ristiriitaisia muistoja. Soitin sitten isälleni, joka tulikin hakemaan mut pois ja vei kotiin. Olen hänelle erittäin kiitollinen, että jaksoi lähteä melko kauas vain hakeakseen tällaisen tyhmän tunteilevan idiootin kotiin. Kotiin päästyäni otin iltalääkkeet ja nukahtamislääkkeen, että varmasti nukahdan, enkä joudu pyörimään sängyssä ajatusteni kanssa. Ilmeisesti olin nukahtanut helposti, koska heräsin aamulla sohvalta.

Nyt seuraavana aamuna olen ottanut rauhallisesti. Juonut pepsiä ja kahvia ja maannut sohvalla. Olo on hyvä, vaikka eilisiltainen kohtaus hämmentääkin(ja josta todellakin aion puhua psykalleni ensi viikolla). Äsken kaupassa käydessäni tosin kohtaus meinasi taas nostaa päätään, mutta nyt kun istun taas turvallisesti sohvalla, kaikki on hyvin. Pelottaa, että nämä kohtaukset alkavat rajoittaa elämääni niin, että kohta en uskalla poistua edes asunnostani. Ja se olisi mun loppuni: en kestä istua 24/7 neljän seinän sisällä, vaikka kodistani pidänkin.

Syömisten osalta menee taas toista ääripäätä. Mulla on vaiheita, kun mikään ruoka ei vain yksinkertaisesti maistu ja syön vain siksi, etten pyörry ja elintoimintoni pysyvät edesjotenkin kohdillaan. Sitten on kausia, kun saatan ahmia ja oksentaa joka ilta, tai joskus jopa useammin. Nyt on menossa se vaihe, kun mikään ei maistu, enkä vain pysty syömään yhtikäs mitään. En ole tosin yhtään pahoillani tästä ruokahaluttomuudesta, pikemminkin vain iloinen. Ehkä tämä vaihe näkyy pian vaa´alla ja auttaa kannustamaan painonpudotuksessa. Vieläkään en ole puntarilla pystynyt käymään, koska edellisiltaiset mittaukseni viittaavat siihen, että painan aivan liikaa. Ja sitähän mä olen. Aivan liikaa.

Aivan liikaa.

Huono ihminen

Kävin eilen äidin luona. Touhusin jotain keittiössä, kun sisko tuli halaamaan. Sisko on siis mua niin paljon lyhyempi, että halattaessa tyttö joutuu ottamaan mua kiinni vyötäröstä. Kova rutistuksen jälkeen sisko totesi kovaan ääneen, että oonpas mä laiha. "Ihan oikeesti äiti, X on tosi laiha" kuului vielä toistamiseen. Tosi kiva.. Ihan niinkuin tätä paskaa ei olisi tarpeeksi vaikea yrittää pitää pimennossa, sitten joku sisko tulee viattomalla mielellään laukomaan totuuksia. Tämän hellyydenosoituksen jälkeen yritin työntää siskoa leikkimielisesti poispäin, kunnes mun naama vakavoitui seuraavaan kommentin jälkeen: "Mitä arpia sulla on käsissä?". Koita siinä sitten keksiä jotain! Käteni eivät todellakaan ole maailman kauneimmat, enkä todellakaan olisi halunnut, että sisko näkisi rumat jäljet. On toisaalta ihme, ettei näin ole käynyt aiemmin, koska en ole mitenkään aktiivisesti pyrkinyt estämään jälkien näkemistä. No, kuitenkin, en ehtinyt sanoa mitään, kun äiti jo ehti pelastaa tilanteen. Sisko näytti siltä, että uskoi asian, mutta tiedä häntä, onko lapsi miettinyt koko illan päänsä puhki asiaa. Nyt on sellainen huono sisko-fiilis.

Syömiset on heittäneet viime päivinä häränpyllyä. Ensin saattaa mennä hyvin, mutta vähintään illalla kaikki kusee. Siksi oonkin nyt ostanut vain turvaruokia, joiden kohdalla ei hirveästi haittaisi, vaikka niitä söisikin "vahingossa" liikaa. Vaa´alla en ole uskaltanut käydä pitkään aikaan, enkä tätä menoa uskalla vielä ensi vuonnakaan.

Mielialat laahaa monta metriä perässä. Yleisesti mikään huvita, ja vaikka huvittaisikin, en yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään. Nk. kaverisuhteeni lähinnä vain vituttavat ja viikonlopuksi pitäisi lähteä moikkaamaan osastokaveria. Yleensä tällainen viikonloppuohjelma saisi mut vähintään innostuneeksi, mutta nyt koko lähtö vain vituttaa. En jaksa lähteä esittämään sitä samaa vitun ilopirteätä roolia kolmeksi päiväksi ja vielä vähemmän jaksan nyt yhtäkään ihmistä. Kaikkein parasta mulle olisi nyt olla yksin, mutta valitettavasti siihen ei ole nyt mahdollisuuksia. Kuinka paljon antaisinkaan, että saisin viikonloppuna herätä omasta sängystä ja, että saisin näyttää niin vittuuntuneelta, että katseenikin tappaisi.

Turhaa..

Mulla ei ole mitään kerrottavaa. Kaikki rullaa päivä päivältä eteenpäin, kuitenkaan tapahtumatta mitään. Arkisin mun elämä toistaa sitä samaa kaavaa: ylös, koulu, kotiin, kotona, kotona, syömistä/ahmimista, ahdistus, nukkumaan. Sitten taas sama toistuu. En enää jaksa istua yksin kotona ja ahdistua siitä, että olen yksin. Haluaisin mun elämälle sisältöä, kuten esim. ystäviä tai sitten haluaisin kyvyn hallita syömisiäni siten, että noita iltasyömisiä ei olisi ollenkaan. Saattaisin jopa laihtua.

Olen miettinyt mun lääkitystä. Syön tällä hetkellä masennuslääkeettä, jonka sivuvaikutuksena on ruokahalun lisääntyminen ja painon nousu. Tämä on siis ihan tuoteselosteesta luettua, eikä omasta päästäni keksittyä(vaikka olisinhan huomannut sen muutenkin). Ahmimiset on pahimmillaan tunti sen jälkeen, kun olen ottanut lääkkeen. Silloin mikään ei riitä, on pakko syödä aina vain lisää ja lisää. Joskus sitä on helpompi hallita, joskus taas vaikeampi. Ja useasti jätän myös oksentamatta, koska en halua, että lääkkeet tulevat ylös. Ei siis ole ihme, ettei mun paino laske. Tästä johtuen, ajattelin ottaa asian puheeksi kun seuraavan kerran menen psykalle. Tai olenhan mä sen jo kerran ottanut esille, mutta aihe sivuutettiin nopeasti.

Jos nyt saisin läpi tämän lääkkeen vaihtoidean, se olisi jo neljäs kohdallani kokeiltu masennuslääke. Ensimmäinen koettiin hyödyttömäksi lääkärin taholta, toisesta koin saavani hirveitä painajaisia ja tämä lisää häiritsevän paljon ruokahalua. Olen jopa miettinyt määrättiinkö tämä nykyinen lääkkeeni minulle tarkoituksella. Eli alkaisin syömään enemmän, jolloinka painon putoaminen olisi hankalampaa. Voi tietenkin olla, että lääkäri määräsi lääkkeen muistamatta sen suurinta sivuvaikutusta(itse ajattelen, että sen on täytynyt mennä näin), tai sitten hän hyvin tiesi millaisia sivuvaikutuksia tällä pienellä tabulla on(kiero mieleni ajattelee, että näin sen on täytynyt mennä).

Mörkö

Mulla ei ole varsinaisesti mitään uutta kerrottavaa. Asiat pyörii omalla painollaan päivä kerrallaan, mä raahautuen perässä mukana. Kamppailen kahden maailman välillä suurimman osan päivästä: luovuttaa ja elää yksin vai taistella ja saavuttaa se kaikista suurin tavoite. Mun psyyke on jo nyt kuin hurrikaanin jäljiltä. Meinaan saada paniikkikohtauksia aivan käsittämättömissä tilanteissa, enkä uskalla pariin päivään lenkillekään, koska pelkään, että musta paniikkimörkö levittää näkymättömyysviittansa mun päälle. Pelkään poistua kotona, koska tiedän, että mörkö saattaa vaania kaupan ovien takana. Siksi mun on turvallisempaa istua turvallisesti kotona, koska tänne se ei ole kovinkaan useasti tietään löytänyt. Tiedän, mikä olisi lääke mörköä vastaan, mutta valitettavasti mulla ei ole sellaista vastalääkettä. Edes joulupukki tai hammaskeiju eivät voi tuoda mulle toivomaani lahjaa, lääkettä sitä vastaan. Pitäisi vain valita korttinsa oikein elämässä, että voisin kerrankin nauraa mörölle katkerasti ja huutaa kuinka se ei tule enää ikinä saavuttamaan mua likaisilla käsillään. Muttä mä valitsen aina väärin. Mikä mussa on vikana?

New year

Kuvittelin, että uusi vuosi olisi jotenkin erilainen. Kuvittelin, että sillä olisi suurempi merkitys. Ajattelin, että kun kello lyö kaksitoista, kaikki on sen hetken ajan jotenkin maagista ja mulla olisi sen jälkeen hyvä olo. Pilvilinnasta putoaminen todellakin sattuu.

Aattoaamuna ja -päivänä olin poikkeuksellisen energinen ja iloinen. Jos joku olisi nähnyt mut silloin, se joku olisi voinut vaikka vannoa, ettei mulla ole mitään masennusta saati sitten muita ongelmia. Olin aamulla töissä ja sen jälkeen nukuin vähän aikaa, että jaksan illalla juhlia. Kävin myös äidin luona ja mulla oli niin hyvä olla, että nauroin vedet silmissä. En edes muista, koska viimeksi olisin nauranut niin kippurassa. Ihmettelin suuresti tätä iloisuuden puuskaani, koska oon viime viikot ollut niin maassa, että sohvalta nouseminenkin on vaatinut aivan älyttömästi. Päätin kuitenkin, että nautin iloisuudesta sen ajan kuin sitä kestää ja yritän pitää kaikki ikävät ajatukset taka-alalla, koska edessähän olisi vuoden vaihtuminen.

Ennen juhlia kävin suihkussa ja valmistauduin huolella. Meikkasin ikuisuuden ja ihme kyllä olin tyytyväinen lopputulokseen. Vaatteiden kanssa ei ollut ongelmia, koska olin ostanut aikaisemmin aivan ihanan mustan mekon(jossa näytin aivan makkaralta kuoressaan, mutta iloisuudestani johtuen pystyin sivuuttamaan kaikki läskiajatukset mekkoa koskien). Vuoden vaihtumista juhlittiin kaverini poikaystävän luona, seurassa, jossa olen ennenkin juonut ja juhlinut. Kaiken siis piti olla täydellistä: näytin suhteellisen hyvältä, seura oli tuttua eli ei tarvinnut jännittää uusia tuttavuuksia, vuoden tärkein juhla jonka olin päättänyt juhlia kerrankin iloisena. Mutta sitten jossain naksahti. Yhtäkkiä mut valtasi aivan valtava vitutus. Kaikki mitä eteen tuli, sai mut vain suuttumaan. Pari minuuttia ennen kuin vuosi vaihtui, muut lähtivät ulos räjäyttämään raketteja. Mä jäin yksin sisälle vedoten siihen, että ulkona on kylmä. Oikeasti mua vaan harmitti, että mun iloisuus oli hävinnyt, enkä halunnut levittää sitä muihin. Kun sitten jäin yksin, menin vessaan ja aloin itkemään ihan hulluna. Vuosi vaihtui juuri näinä hetkinä, ja ainoa mitä tunsin siinä vaiheessa oli, että mitä vitun järkeä tässä on, ensi vuosi tulee olemaan täysin samaa paskaa kuin tämäkin vuosi. Itkin aikani ja satutin itseäni, sillä mitä satuin vessasta löytämään. Helvetin hienoa juhlatoimintaa. Loppuillasta, kun olin saanut kuivattua kyyneleeni näkymättömiksi, liityin taas muiden seuraan esittäen, että kaikki on hyvin. Vähän ajan kuluttua lähdin kotiin.

Mietin tänään tarkemmin ajatustani tästä vuodesta. Tulisiko tästäkin vuodesta samanlaista vuoristorataa kuin vuodesta 2011? Tajusin, että siihen asiaan voin vaikuttaa itse, jos niin tahdon. Voin tehdä vuodesta hyvän, tai sitten voin tehdä siitä helvetin hankalan. Päätös on minun. Mutta entä jos ääni päässäni estää mua tekemästä vuodesta hyvän. Tuleeko mun vuodesta silloin helvetin hankala?