Tällä kertaa mulla on oikeasti asiaa

En ole kirjoittanut taas pariin päivään. Pahoittelut siitä..

Olin taas koko viikonlopun töissä. "Etsä millään vois tehdä näitä vuoroja?" "Joo tottakai!". Oikeasti mä en jaksaisi, mutta mulla ei ole varaa sanoa ei; mistä mä muuten saan asumiseen rahat? Nojoo, töitä sekä lauantaina, että sunnuntaina. Näin ympäripyöreästi sanottakoon, että työni on melko ruumiillista, joten tuli tuon parin päivän aikana kulutettuakin jonkin verran kaloreita. Mutta valitettavasti pidin myös huolen siitä, että ahdan itseeni ne kaikki kulutetut kalorit. Söin, oksensin, söin, söin, oksensin, söin. Söin liikaa, oksensin liian vähän. Mä olen niin heikko. Nyt kaikki huomaa, että mä olen oikeasti vain epäonnistuja, en mitään muuta. Ja tietysti se kaikki syöty paska näkyi viikonlopun jälkeen vaa`alla.

Eilen sattui myös jotain todella pelottava. Se odottelemani suuri paniikkikohtaus tuli sitten eilen. Lähdin kauppaan ostamaan tupakka myöhemmin iltapäivällä ja kauppaan astuessani tunsin, että nyt tapahtuu jotain. En ensin tajunnut mitään mitä tapahtui ja se varmaan edesauttoi kohtauksen paisumista. En osaa sanoa yhtään, kuinka kauan koko kohtaus kesti: vartin, tunnin, puolitoista tuntia..? Ajantajuni hävisi kokonaan.. Muistan vain, että yritin ensin mennä kaverin luokse rauhoittumaan, mutta koska eihän siitä tullut mitään, lähdin äidin luokse. Onneksi äitini asuu lähellä. Astuessani ovesta sisään, ilmoitin heti kättelyssä, että mulla on paniikkikohtaus. Tuli varmasti aika puskista koko touhu sekä mulle, että äidille, mutta jotenkin pikkuhiljaa rauhotuin, ja loppujen lopuksi makasin koko illan sohvalla peiton alla(kotona ottamallani rauhoittavallakin onneksi taisi olla jotain osuutta asiaan..?). Tänään koko päivän aamusta iltaan olen vain odotellut uutta kohtausta: "Voi ei, nyt se tulee". Pari kertaa olen jo meinannut alkaa hengittelemään paperipussiin, mutta oon jotenkin saanut itseni tasaiseksi, onneksi. Onneksi myös mulla on psyka ylihuomenna. Pakko päästä puhumaan sen kanssa tästä kohtaus asiasta..

Päätin myös tänään, että huomenna tai ylihuomenna aloitan sairaaladieetin(Googlettakaa, jos ette tiedä mistä on kyse). Kokeilin kesän lopulla tätä dieettiä, ja multa hävisikin viikossa about kolme kiloa. Tiedän, että tällainen ruokavalio on vaarallinen ja oikeutettu vain silloin kun potilas sitä välttämättä tarvitsee, mutta ehkä tää kertoo kuinka epätoivoinen mä olen koko laihdutusjupakan kanssa. Haluan niin hirveästi laihtua, että oon valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. Ja hei, ainakin mä syön ton sairaaladieetin aikana. Verensokeri pysyy tasaisena, koska siinä syödään tasaisin väliajoin. Joten eihän tämä dieetti voi olla vaarallisempi kuin syömättömyys, koska mähän syön, vai voiko?

Today was not my best

Äsken tapahtui jotain todella pelottavaa..

Kuten yleensäkin iltaisin, mulle tuli äsken hirveä halu syödä. Syödä ihan kaikki, mitä kaapista löytyy. Lyhyen katsauksen jälkeen päädyin lopputulokseen "ei täällä ole mitään, teenpä sämpylöitä". Väsäsin leivät pikapikaa ja pian lautasellani oli kasa kauniita hiivapommeja. Ahdoin leipiä suuhuni, kunnes mahassa oli se inhottava täysinäinen olo. Suorastaan juoksin vessaan suorittaakseni tarpeeni, ja erehdyin ajattelemaan, että mitäpä jos hiivataikina on mennyt möykyiksi mahalaukussa ja oksentaessa tukehdun ja, jos en oksenna hiiva turpoaa niin, että tukehdun. Joo okei, tiedän. Aika kaukaa haettua, mutta siinä hetkessä sekavan mieleni ruokkiminen kauhukuvilla onnistui täysin. Äkkiä oksensin kaiken, enkä tuketunut. Tupakalle mennessäni maha oli edelleen turpea pikavisiitillä käyneestä hiivataikinasta, enkä saanut hengitettyä keuhkoja täyteen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt kuolen; en saa henkeä, mä kuolen. Tumppasin tupakan ja lähdin sisälle. Ovella ollessani tuntui, että pyörryn, koska en saa henkeä.

Siinä oli kaikki paniikkikohtauksen ainekset kasassa. Luojan kiitos sain kasattua itseni ajoissa, enkä päässyt paniikkikohtaan asti. Mieleni teki soittaa äidille ja pyytää häntä rauhoittelemaan, mutta enhän mä sitä voinut tehdä. Mun salaisuus olisi saattanut paljastua. En halua, että äiti joutuu huolehtimaan musta liikaa.

Nyt jo pahin olo on mennyt pois, mutta ajattelin kirjoittaa tapahtuneesta, jotta voisin rauhassa mennä nukkumaan. Tiedän, ette teksti todellakaan ollut mieluista luettavaa, mutta oli pakko selkiyttää ajatuksia kirjoittamalla.

Missä on ne kaikki tärkeät ihmiset?

Olen tässä viime päivinä miettinyt, että missä mun kaikki ystävät on. Missä on ne ihmiset, jotka ennen saivat mut nauramaan ja tuntemaan itseni hyväksi? Näen tuskin enää ketään, jos koulussa näkemiäni ihmisiä ei oteta huomioon. Yritän laittaa tärkeille ihmisilleni viestiä tai soittaa ja ehdottaa vaikka kahvittelua, mutta joko mulle ei vastata ollenkaan tai sitten saan kuulla kuinka kiireisiä he ovat.

Osastolta pääsyn jälkeen tähän päivään asti läheisimmät ihmissuhteeni ovat muuttuneet varautuneiksi ja epäaidoiksi. Olen saanut kuulla, kuinka seurassani ei enää osata olla samalla tavalla kuin ennen. Olen yrittänyt kysyä, jos voisin tehdä asialle jotain tai jollain muulla tavalla edistää suhteen kehittymistä parempaan ja terveempään suuntaan, mutta olen saanut vastaukseksi vain eioota. En enää tiedä mitä voisin tehdä toisin, että ihmissuhteeni toimisivat edes hieman niinkuin ennen, vaikkei paluuta entiseen ole enää koskaan.

Onko tosiaan liikaa pyydetty, että joku edes joskus haluaisi nähdä minuakin, vaikka olisi kuinka kiireinen tahansa? Ei kiire ennenkään ollut este näkemiselle. Tämä koko paska saa minut vain miettimään, että minussa on pakko olla jotain vikaa, koska en kelpaa kenellekään, enkä varsinkaan kuulu mihinkään. Päähäni on tullut myös (kiero) ajatus siitä, että kun voin hyvin, ystäväni kaikkoavat, ja kun voin huonosti ja olen pieni ja näkymätön, saan huomiota. Tiedän, ettei asia todellakaan ole noin, mutta en voi sanoin kuvata, kuinka yksinäinen olen.

Ehkä minä olenkin yksi osasyy siihen, miksi olen yksinäinen. Ehkä epätietoisesti karkoitan ihmisiä luotani, koska kiero mieleni ajattelee, etten tarvitse ystäviä, kunhan minulla on se ääni päässäni, joka käskee olemaan syömättä. Olisi silti enemmän kuin tärkeää, että edes joku entisistä tärkeistä ystävistäni olisi lähelläni. En jaksa kantaa itseäni yksin..

Anteeksi hurjan pitkästä tauosta

Kun aloitin tämän blogin, lupasin itselleni, että kirjoitan vähintään kaksi kertaa viikossa. Blogin kirjoittaminen motivoi kaikessa tässä painonpudotusprosessissa. No, epäonnistuin lupauksessani täydellisesti.. Tässä nyt on vain tapantunut kaikenlaista. Lyhyesti kerrottakoon, että ennen lokakuun alkua kämppis kertoi, että se on nyt muutto edessä, löysin asunnon ja me irtisanotaan nykyinen asunto. Tieto tuli yllätyksenä kaikille: kämppikselle ja minulle. Ja koska olen todella huono sietämään minkäänlaisia stressitilanteita, maailmani romahti hetkellisesti lokakuussa. Tieto tulevasta muutosta vei siis kaiken energiani ja aikani lokakuusta marraskuuhun. Ensin piti löytää asunto, hoitaa juoksevia pikkuasioita, järjestää raha-asiat kuntoon ja vieläpä hoitaa koulu kunnolla. Näin jälkeenpäin mietin, että miten ihmeessä olen selvinnyt henkisesti tästä ajasta. Lähes koko lokakuun punkkasin äidin luona, koska oma asunto kaikkine laatikkovuorineen ei hirveästi houkutellut. Äidin luona asuminen tarkoitti myös sitä, että söin aivan normaalisti. Ja söin vieläpä melkein puhtaalla omalla tunnolla, koska ajattelin jatkuvasti syödessäni, että sitten kun muutan, vähennän syömisiä ja alan taas liikkumaan. Ja pähkinän kuoressaan, koko marraskuu onkin mennyt toivotulla tavalla. Miinus kaikki ahmimis-oksentelu sessiot.
Tässä nyt hieman kuulumisia tällä erää. Kirjoittelen ehkäpä huomenna lisää, tai viimeistään ylihuomenna. Tällä kertaa ihan oikeasti.