Lauantai. Kämppiksen kaverin tuparit. En varsinaisesti saanut kutsua, mutta koska olin kuskina, olin tervetullut. En siis juonut mitään, lukuunottamatta sitä yhtä lasia boolia.Toisaalta olin tyytyväinen, etten juonut, toisaalta taas olisin halunnut juoda muiden kanssa ja pitää hauskaa. Koko illan se ääni mun päässä iloitsi, ettei tarvinnut juoda niitä satoja turhia kaloreita. Samaan aikaan mun oma ääni, joka käy aina vain hiljaisemmaksi, oli pahoillaan, kun en voinut humaltua ja pitää hauskaa.
Loppuillasta, kun kaikki muut alkoivat olla pienissä, keskustelun aiheeksi kääntyi laihdutuksen ja kiinteytyksen ero. Olisin niin paljon halunnut osallistua keskusteluun, koska olisin oikeastikin tiennyt aiheesta enemmän. Mutta tyydyin vain istumaan hiljaa; Ole vain hiljaa, hiirenhiljaa. Jossain vaiheessa havahduin omista ajatuksistani, kun ystäväni kysyi minulta mitä mieltä olen asiasta. Mutisin jotain tosi epämääräistä vastaukseksi ja keskustelu muiden osalta jatkui.
Tänään kävin aamulla parin päivän tauon jälkeen vaa`alla. Luku oli melkein kilon vähemmän kuin viimeksi käydessäni(Varmaankin se aikaisempi turvotus oli laskenut ja kahvilla ja nesteenpoistoteellä oli oma osuutensa asiaan). Ensin olin aivan tajuttoman onnellinen: Jes, multa on lähtenyt kilo! Vähän ajan päästä se ilo ja tyytyväisyys lähti. En enää ollut iloinen pudotetusta kilosta, vaan masennuin, että painan vieläkin liikaa. Oon niin vammanen.. Ja en edes saa vielä laittaa rastia tuohon tavoitetaulokkooni. Vasta sitten kun olen pudottanut vielä yhden kilon.
Mietin nykyään usein, että miksi en voi vain olla "tavallinen" hauskaa pitävä nuori. Täytyy vaan olla niin helvetin vammainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti