Mua niin vituttaa tää kaikki, että tekis mieli ottaa veitsi ja veistellä itsestä liikoja ja ylimääräisiä pois.

Joulun välipäivien tunnelmia

Joulu tuli ja meni. Aatto ja sitä ympäröivä aika meni äidin luona niinkuin joka vuosi on ennenkin mennyt. Sain todella kivoja lahjoja. Ei niitä paljoa ollut, mutta kaikki mitä sain, olivat tarpeellisia tai niin merkityksellisiä, että en voi muuta kuin pitää niistä. Tunnelmakin oli mitä ihanin; niinhän jouluna kuuluukin olla. Pelailtiin ja oltiin yhdessä joulun hengessä. Ja mä nautin kaikesta. Ja kuten jokaisen jouluun, meidänkin juhlaan kuului erilaisista ruuista notkuva pöytä. Oli kaikkea rosollista joulusuklaaseen. Ja mä söin. Olin jo ennen aattoa päättänyt, että edes yritän syödä normaalisti, koska mä haluan nauttia edes kerran vuodessa hyvästä ruuasta ja ihan vain siksikin, että äiti oli nähnyt hirveästi vaivaa kaikkien niiden ruokien kanssa. No, pidin päätökseni ehkä liiankin hyvin. Söin, söin, söin ja söin. Oli kuin olisin ollut psykoosissa. Söin, enkä tajunnut ollenkaan kuinka paljon. Asia olisi toisin, jos olisin esim. oksentanut, mutta ei. Sen siitä saa kun on tuollainen possu. Nyt kaduttaa. Olisin ihan hyvin voinut pärjätä parilla kinkun siivullaja rosollilla, mutta koska läskiahmivasika, söin ja lihoin aivan mahdottomasti. En ole uskaltanut käydä vaa`alla joulun jälkeen, enkä uskalla vielä tulevaan viikkoonkaan. Tiedän, että oon kerryttänyt melko mukavasti joulukiloja, ja tämänkokoisena puntarille astuminen olisi yhtäkuin itsemurha.

Nyt näin joulun jälkeen päätin, että tää ei voi jatkua näin. Mun on nyt aivan pakko ryhdistäytyä. Olen nyt ollut pari päivää kotona ja toistaiseksi oon mennyt kahvin ja pepsin voimalla(mitä nyt paria syömisoksennus sessiota ei oteta huomioon). Toivon, että nyt pysyisin edes jotenkin ruodussa, koska kaikki lipsumiset tuottaa mulle niin pahaa henkistä pahaa oloa, että maailma tuntuu hajoavan. Ja jos maailma hajoaa, mä kuolen sen mukana.

Kuvapostaus

Tässä kuvia itsestäni, joita lupailin. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa kuulumisia, mutta joulun jälkeen teen kunnon postauksen. Kuvien huono muokkaus johtuu tunnistamispelosta. Pahoittelen.

Kuvien ottamisaamuna paino oli 57,3kg.

Sekavia yksittäisiä ajatuksia

Jos olin aikaisemmin sekaisin, en voi kuvaillakaan kuinka sekaisin mun ajatukset nyt. Henkilö, jonka kirjoitin aiemmin kuolleen, ei olekaan kuollut. Elin viikon epätietoisuudessa: joku sanoi sen olleen hän, joku taas yritti sanoa, että se ei välttämättä ollutkaan hän. Nyt olen vain hämmentynyt, sekaisin ja lamaantunut. Tuntuu, että olen ainoa, joka reagoi tähän feikkikuolemaan näin voimakkaasti. Muut ystäväni vain totesivat tyyliin onpa sääli, olihan hän vielä nuori, kun minä taas panikoin soittaen kaikki mahdolliset tuttavat läpi saadakseni edes jotain varmaa tietoa jostain. Nyt tunnen itseni lamaantuneeksi ja kykenettömäksi yhtään mihinkään. Tuntuu, että hän olisi oikeasti kuollut, koska pääsin surussani jo hiukan eteenpäin. Minulle hän onkin tästä eteenpäin kuollut.

Feikkikuolemasta ja ihan yleisistäkin asioista johtuen mielialani on viimeaikoina ollut todella matala. Pari viime iltaa olen itkeskellyt ja eilen illalla sorruin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viiltämään. Oloni on sanoinkuvaamattoman huono, ja tuntuu, etten pääse sitä karkuun millään tavalla, edes hukuttamalla tunteitani syömisvammailuun. Veitsi auttoi, ainakin eilen illalla. Toivon, että vastaisuudessa tunteiden hukuttaminen syömiseen tai syömättömyyteen riittää, ettei tarvitsisi aiheuttaa itselleni enää enempää rumia jälkiä.

Olen joutunut viime viikon aikana miettimään ihmissuhteitani melko tarkkaan. Kun luen seuraamiani blogeja, huomaan, että kaikilla kirjoittajilla on vähintään yksi läheinen ystävä, jolle puhua ja joista he kirjoittavat useasti. Myös poikaystävä löytyy lähes kaikilta. Tekstejä lukiessani mietin, miksei minulla ole ketään.Ei poikaystävää, eikä varsinkaan ystävää, jolle voisin kertoa kun on paha olla. Minulla oli vielä vuoden alussa erittäin läheinen ystävä, mutta osastolta pääsyn jälkeen hän on vältellyt minua, vedoten siihen, että seurassani on hankala olla. Olen miettinyt yöt ja päivät, mitä voisin tehdä toisin, että saisimme edes vähän menetettyä takaisin, mutta en keksi mitään. Tämä ongelma ei ole pelkästään yhden ystävän kanssa, vaan esiintyy myös muilla lähimmillä ystävilläni. Kukaan ei enää nykyään soita minulle ja kysy, voimmeko nähdä. Ja se tuntuu pahalta. Tuntuu, että olisin jotenkin viallinen, koska kukaan ei tahdo olla seurassani, mutta toistensa seura kelpaa kyllä. Jotenkin tämä yksinäisyys saa miettimään, miksi ylipäätänsä kannattaa jaksaa seuraavaan päivään.

Anteeksi angstinen teksti, mutta tältä musta tällä hetkellä tuntuu. Kuvia itsestäni tulee heti, kun löydän kamerani.

Sinä lähdit pois

Olen tällä hetkellä aika sekaisin. Sain torstaina kuulla, että entinen seurustelukumppanini ja nykyinen ystäväni on kuollut. Kaiketi. Kyllä, se on vielä pimennossa. KUKAAN ei tiedä, onko kyseinen ihminen oikeasti kuollut. Tällä tyypillä on siis tapana "häipyä" teille tietämättömille ja olla vastaamatta puhelimeen. Nyt kuitenkin vastaamattomuus ja Facebookin seinän tyhjyys alkaa pahasti viitata siihen, että pahin on tapahtunut. Olen itkenyt silmät päästäni jo moneen kertaan, vaikka kahteen viimeiseen vuoteen emme ole edes nähneet. Mutta vaikka yhteydenpitomme on ollut mitä on, olen silti aivan tajuttoman surullinen, että hänen elämänsä päättyi liian pian, olihan hän kuitenkin vielä nuori.

Parina viime päivänä syömiset on menneet ihan päin puuta. Olen vain syönyt, syönyt, oksentanut, syönyt ja syönyt. Sairaaladieetin lopetin seitsemännen päivän jälkeen, koska proteiinipitoinen ruokavalioni esti menemästä edes tupakalle. Oli todella voimaton olo, ja jos olisin jatkanut dieettiä, en olisi jaksanut lähteä edes kouluun. No, ehkä se ei ollut minua varten. SD:n lopettamisen jälkeen olen syönyt hyvin huonosti ja epätasaisesti: Hiilareita, herkkuja, paastoa ja liian vähän oksentamista. En edes uskalla käydä vaa`alla, koska tiedän, että paino on noussut.

Tänään kaikki meni niin huonosti kuin voi vain mennä. Ensin aamupala äidin luona(hiilareita), sitten jouluostoksilla piti syödä jotain, ettei mun aikeet tulisi ilmi, myöhemmin kotona ahmimis-oksentamiskohtaus, sitten parin tunnin tauko, jonka jälkeen sama kohtaus UUDELLEEN. Inhotan itseäni nyt todella paljon. Miksi mun piti taas sortua? Ja vielä KAHTEEN kertaan?? Oon niin säälittävä.. Miksi en vain voinut olla yksinkertaisesti syömättä, että päivän kalorit olisi jääneet mahdollisimman pieniksi. Huomenna en kyllä varmasti syö mitään. Ja jos syönkin, kaikki mahdolliset kalorit tulee nestemäisessä muodossa. Koska mun on pakko laihtua. Pakko.

Tervetuloa muuten uudelle lukijalle!

Älä pelkää, olet turvassa nyt.

Kun katson itseäni peilistä, mun silmät näyttää kuolleilta. Ja sanotaan, että silmät on sielun peili. Kuolleelta musta tuntuukin. Tuntuu, että olen kuollut sisältä. Haluaisin itkeä, mutta olen niin kuollut, ettei kyyneliäkään tule.

Mietin koko hereilläolo aikani, olisiko tilanne voinut päättyä toisin. Oliko se ollut vain muutamasta metristä kiinni. Jos olisit ajanut vielä muutaman metrin eteenpäin, olisitko vain luisunut ojaan, etkä suoraan taivaaseen. Ja olitko se edes sinä? Kukaan ei tiedä, eivät edes ne, jotka ovat kuulleet sinusta viimeksi. Toivon ja rukoilen, että se olisi ollut joku muu, vaikka toiveeni onkin itsekäs ja epäreilu. Istun Facebookin edessä ja toivon, että sivullasi tapahtuisi jotain, josta voisi päätellä, että olet turvallisesti kotona. Olen liusunut epätietoisuuden ja epätoivon valtaan ja turhaudun, koska en voi tehdä mitään selvittääkseni asiaa.

Sinulle, jolle sanoin ensimmäisen kerran elämässäni rakastan sinua. Lepää nyt, kaikki on nyt kohdallasi hyvin - jos se edes olit sinä.

Ajatukset vetää mua kahteen suuntaan

Ei vittu, että mun tekee mieli syödä. Ihan mitä tahansa. Vaikka söin juuri äsken dieetin mukaisen annoksen, joka ei ollut maailman pienin, mun tekee silti mieli ahtaa suuhuni kaikkea: pitsaa, pullaa, kakkua, karkkia, suklaata, patonkia, leipää, HIILAREITA JA SOKERIA. Ei ole sinänsä ihme, että mun tekee mieli kaikkia noita ihania kiellettyjä aineita, onhan mun ruokailut sisältäneet viime päivinä pelkkää proteiinia. Keho ei ilmeisesti ole vielä tottunut siihen, ettei saakaan niitä tuttuja ja turvallisia hiilareita.

Toivon, että tämä sairas mielihalu menee äkkiä pois, koska oon tosi lähellä lähdössä kauppaan ostamaan kaikkea kiellettyä(jotka sitten lopuksi kuitenkin oksentaisin). Mut mä en saa tehdä sitä. Mulla on vielä vähän yli viikko jäljellä dieettiä, enkä saa pilata sitä nyt. En voi pilata sitä nyt, koska musta pitää tulla laiha. Koska olen niin mielettömän iso.

Viikonloppupäivitystä

Pikkujoulu-tuparit menivät aivan putkeen. En syönyt enkä juonut mitään, vaikka heti ovesta sisälle päästyäni, melkein naamaan eteen tuotiin glögiä - sitä terästettyä tietenkin. Mulla oli vahva olo, koska pystyin sanomaan vastaan mielihaluilleni. Miten paljon mun tekikään mieli ottaa pari dippivihannesta ja niiden kyytipojiksi pari piparia. Mutta mä vastustin. Mä olin kerrankin vahva, ja voin olla ylpeä itsestäni.

Tänään oli sairaaladieetin kolmas päivä, ja vaaka näyttää jo pienempiä lukemia. Oon tyytyväinen siihen, että paino putoaa, eikä junnaa montaa päivää samoissa lukemissa. Oikeastaan, rehellisesti sanottuna, oon ihmeissäni siitä, kuinka hyvin oon pysynyt ruodussa. Syönyt vain ne, mitkä on listassa, eikä mitään ylimääräistä. Saas nähdä kuinka pitkälle pääsen. Viimeksi prosessi tyssäsi seitsemänteen päivään, koska söin äidin luona. Söin siksi, etten herättäisi epäilyksiä. Syömisten jälkeen ajatuksena oli vain "ei mun ole mitään järkeä jatkaa, tää meni pilalle jo kuitenkin", joten lopetin sairaaladieetin. Ties vaikka se syöty ruoka ei oliskaan pilannut koko touhua ja olisin voinut jatkaa ja laihtua. No, jälkiviisaus on hyve..

Asiasta viidenteen: ajattelin, että voisin "joululahjaksi" teille muille laittaa pari kuvaa itsestäni blogiini. Mitä mieltä?

Joulu lähestyy liian nopeasti

Sairaaladieetin ensimmäinen päivä paketissa. Jotenkin mulle sopii tuommoinen tarkan suunnitelman noudattaminen, jos kyseessä on siis ruokailu. Tossahan ei saa syödä eikä juoda mitään listan ulkopuolelta; yksikin sipsi saattaa pilata koko prosessin riippumatta kuinka mones päivä on kyseessä. Toisaalta se on äärimmäisen huono, koska mulla ei ole varaa edes yhteen karkkiin. Toisaalta kaikessa tiukkuudessaan tää on äärimmäisen koukuttavaa. On koukuttavaa tietää, että vaikka syö melko suuriakin annoksia, paino laskee. Ensin en meinannut uskoa, että noinkin paljon ruokaa voi laskea mun painoa enemmän kuin syömättömyys(ja lipsuilu), mutta se toimii, jos vain jaksaa ja pystyy noudattamaan tiukkoja listoja.

Huomenna olisi kaverin yhdistetyt pikkujoulut ja tuparit. Illan tarkoituksena on humalluttaa ihmiset ja saattaa nämä humaltuneet ihmiset kaupungin yöelämään. Itsehän en voi juoda, ja onneksi mulla onkin työvuoro lauantaiaamuna. Saan siis hyvin vältettyä itseni juomiselta. Jos tarjolla on(siellä kyllä varmasti on) jotain pikkusuolaista, niitä on pakko vältellä. Mä en syönyt sitä helvetin pahaa pinaattia vain siksi, että voisin syödä sen kourallisen sipsejä. Ei, mä olen vahva, ja vastustan kiusauksia huomenna.

Tällä erää ei ole suurempia tarinoita kerrottavaksi. Suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on vauhdilla lähestyvä joulu, mutta onneksi mulla on vielä aikaa tehdä jouluvalmisteluja, onhan aattoon vielä monta päivää, eikö?

Tällä kertaa mulla on oikeasti asiaa

En ole kirjoittanut taas pariin päivään. Pahoittelut siitä..

Olin taas koko viikonlopun töissä. "Etsä millään vois tehdä näitä vuoroja?" "Joo tottakai!". Oikeasti mä en jaksaisi, mutta mulla ei ole varaa sanoa ei; mistä mä muuten saan asumiseen rahat? Nojoo, töitä sekä lauantaina, että sunnuntaina. Näin ympäripyöreästi sanottakoon, että työni on melko ruumiillista, joten tuli tuon parin päivän aikana kulutettuakin jonkin verran kaloreita. Mutta valitettavasti pidin myös huolen siitä, että ahdan itseeni ne kaikki kulutetut kalorit. Söin, oksensin, söin, söin, oksensin, söin. Söin liikaa, oksensin liian vähän. Mä olen niin heikko. Nyt kaikki huomaa, että mä olen oikeasti vain epäonnistuja, en mitään muuta. Ja tietysti se kaikki syöty paska näkyi viikonlopun jälkeen vaa`alla.

Eilen sattui myös jotain todella pelottava. Se odottelemani suuri paniikkikohtaus tuli sitten eilen. Lähdin kauppaan ostamaan tupakka myöhemmin iltapäivällä ja kauppaan astuessani tunsin, että nyt tapahtuu jotain. En ensin tajunnut mitään mitä tapahtui ja se varmaan edesauttoi kohtauksen paisumista. En osaa sanoa yhtään, kuinka kauan koko kohtaus kesti: vartin, tunnin, puolitoista tuntia..? Ajantajuni hävisi kokonaan.. Muistan vain, että yritin ensin mennä kaverin luokse rauhoittumaan, mutta koska eihän siitä tullut mitään, lähdin äidin luokse. Onneksi äitini asuu lähellä. Astuessani ovesta sisään, ilmoitin heti kättelyssä, että mulla on paniikkikohtaus. Tuli varmasti aika puskista koko touhu sekä mulle, että äidille, mutta jotenkin pikkuhiljaa rauhotuin, ja loppujen lopuksi makasin koko illan sohvalla peiton alla(kotona ottamallani rauhoittavallakin onneksi taisi olla jotain osuutta asiaan..?). Tänään koko päivän aamusta iltaan olen vain odotellut uutta kohtausta: "Voi ei, nyt se tulee". Pari kertaa olen jo meinannut alkaa hengittelemään paperipussiin, mutta oon jotenkin saanut itseni tasaiseksi, onneksi. Onneksi myös mulla on psyka ylihuomenna. Pakko päästä puhumaan sen kanssa tästä kohtaus asiasta..

Päätin myös tänään, että huomenna tai ylihuomenna aloitan sairaaladieetin(Googlettakaa, jos ette tiedä mistä on kyse). Kokeilin kesän lopulla tätä dieettiä, ja multa hävisikin viikossa about kolme kiloa. Tiedän, että tällainen ruokavalio on vaarallinen ja oikeutettu vain silloin kun potilas sitä välttämättä tarvitsee, mutta ehkä tää kertoo kuinka epätoivoinen mä olen koko laihdutusjupakan kanssa. Haluan niin hirveästi laihtua, että oon valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. Ja hei, ainakin mä syön ton sairaaladieetin aikana. Verensokeri pysyy tasaisena, koska siinä syödään tasaisin väliajoin. Joten eihän tämä dieetti voi olla vaarallisempi kuin syömättömyys, koska mähän syön, vai voiko?

Today was not my best

Äsken tapahtui jotain todella pelottavaa..

Kuten yleensäkin iltaisin, mulle tuli äsken hirveä halu syödä. Syödä ihan kaikki, mitä kaapista löytyy. Lyhyen katsauksen jälkeen päädyin lopputulokseen "ei täällä ole mitään, teenpä sämpylöitä". Väsäsin leivät pikapikaa ja pian lautasellani oli kasa kauniita hiivapommeja. Ahdoin leipiä suuhuni, kunnes mahassa oli se inhottava täysinäinen olo. Suorastaan juoksin vessaan suorittaakseni tarpeeni, ja erehdyin ajattelemaan, että mitäpä jos hiivataikina on mennyt möykyiksi mahalaukussa ja oksentaessa tukehdun ja, jos en oksenna hiiva turpoaa niin, että tukehdun. Joo okei, tiedän. Aika kaukaa haettua, mutta siinä hetkessä sekavan mieleni ruokkiminen kauhukuvilla onnistui täysin. Äkkiä oksensin kaiken, enkä tuketunut. Tupakalle mennessäni maha oli edelleen turpea pikavisiitillä käyneestä hiivataikinasta, enkä saanut hengitettyä keuhkoja täyteen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt kuolen; en saa henkeä, mä kuolen. Tumppasin tupakan ja lähdin sisälle. Ovella ollessani tuntui, että pyörryn, koska en saa henkeä.

Siinä oli kaikki paniikkikohtauksen ainekset kasassa. Luojan kiitos sain kasattua itseni ajoissa, enkä päässyt paniikkikohtaan asti. Mieleni teki soittaa äidille ja pyytää häntä rauhoittelemaan, mutta enhän mä sitä voinut tehdä. Mun salaisuus olisi saattanut paljastua. En halua, että äiti joutuu huolehtimaan musta liikaa.

Nyt jo pahin olo on mennyt pois, mutta ajattelin kirjoittaa tapahtuneesta, jotta voisin rauhassa mennä nukkumaan. Tiedän, ette teksti todellakaan ollut mieluista luettavaa, mutta oli pakko selkiyttää ajatuksia kirjoittamalla.

Missä on ne kaikki tärkeät ihmiset?

Olen tässä viime päivinä miettinyt, että missä mun kaikki ystävät on. Missä on ne ihmiset, jotka ennen saivat mut nauramaan ja tuntemaan itseni hyväksi? Näen tuskin enää ketään, jos koulussa näkemiäni ihmisiä ei oteta huomioon. Yritän laittaa tärkeille ihmisilleni viestiä tai soittaa ja ehdottaa vaikka kahvittelua, mutta joko mulle ei vastata ollenkaan tai sitten saan kuulla kuinka kiireisiä he ovat.

Osastolta pääsyn jälkeen tähän päivään asti läheisimmät ihmissuhteeni ovat muuttuneet varautuneiksi ja epäaidoiksi. Olen saanut kuulla, kuinka seurassani ei enää osata olla samalla tavalla kuin ennen. Olen yrittänyt kysyä, jos voisin tehdä asialle jotain tai jollain muulla tavalla edistää suhteen kehittymistä parempaan ja terveempään suuntaan, mutta olen saanut vastaukseksi vain eioota. En enää tiedä mitä voisin tehdä toisin, että ihmissuhteeni toimisivat edes hieman niinkuin ennen, vaikkei paluuta entiseen ole enää koskaan.

Onko tosiaan liikaa pyydetty, että joku edes joskus haluaisi nähdä minuakin, vaikka olisi kuinka kiireinen tahansa? Ei kiire ennenkään ollut este näkemiselle. Tämä koko paska saa minut vain miettimään, että minussa on pakko olla jotain vikaa, koska en kelpaa kenellekään, enkä varsinkaan kuulu mihinkään. Päähäni on tullut myös (kiero) ajatus siitä, että kun voin hyvin, ystäväni kaikkoavat, ja kun voin huonosti ja olen pieni ja näkymätön, saan huomiota. Tiedän, ettei asia todellakaan ole noin, mutta en voi sanoin kuvata, kuinka yksinäinen olen.

Ehkä minä olenkin yksi osasyy siihen, miksi olen yksinäinen. Ehkä epätietoisesti karkoitan ihmisiä luotani, koska kiero mieleni ajattelee, etten tarvitse ystäviä, kunhan minulla on se ääni päässäni, joka käskee olemaan syömättä. Olisi silti enemmän kuin tärkeää, että edes joku entisistä tärkeistä ystävistäni olisi lähelläni. En jaksa kantaa itseäni yksin..

Anteeksi hurjan pitkästä tauosta

Kun aloitin tämän blogin, lupasin itselleni, että kirjoitan vähintään kaksi kertaa viikossa. Blogin kirjoittaminen motivoi kaikessa tässä painonpudotusprosessissa. No, epäonnistuin lupauksessani täydellisesti.. Tässä nyt on vain tapantunut kaikenlaista. Lyhyesti kerrottakoon, että ennen lokakuun alkua kämppis kertoi, että se on nyt muutto edessä, löysin asunnon ja me irtisanotaan nykyinen asunto. Tieto tuli yllätyksenä kaikille: kämppikselle ja minulle. Ja koska olen todella huono sietämään minkäänlaisia stressitilanteita, maailmani romahti hetkellisesti lokakuussa. Tieto tulevasta muutosta vei siis kaiken energiani ja aikani lokakuusta marraskuuhun. Ensin piti löytää asunto, hoitaa juoksevia pikkuasioita, järjestää raha-asiat kuntoon ja vieläpä hoitaa koulu kunnolla. Näin jälkeenpäin mietin, että miten ihmeessä olen selvinnyt henkisesti tästä ajasta. Lähes koko lokakuun punkkasin äidin luona, koska oma asunto kaikkine laatikkovuorineen ei hirveästi houkutellut. Äidin luona asuminen tarkoitti myös sitä, että söin aivan normaalisti. Ja söin vieläpä melkein puhtaalla omalla tunnolla, koska ajattelin jatkuvasti syödessäni, että sitten kun muutan, vähennän syömisiä ja alan taas liikkumaan. Ja pähkinän kuoressaan, koko marraskuu onkin mennyt toivotulla tavalla. Miinus kaikki ahmimis-oksentelu sessiot.
Tässä nyt hieman kuulumisia tällä erää. Kirjoittelen ehkäpä huomenna lisää, tai viimeistään ylihuomenna. Tällä kertaa ihan oikeasti.

Aihetta juhlaan

Tänään oli viimeinen syksyn ylioppilastehtävä(huom. syksyn). Istuin salissa viisi ja puoli tuntia koko ajan kirjoittaen. Ensin lyijykynällä ja sitten mustekynällä. Parin viimeisen lauseen jälkeen mun olis tehnyt mieli huutaa, koska mun käsi sattui niin paljon. Mutta tulipahan sekin hoidettua kunnialla loppuun. Eikö tässä jo ole aihetta juhlaan?

Toinen juhlimisen arvoinen asia oli se, että isäni pääsi pois sairaalasta tänään! Johan se siellä pari kuukautta ehti olla. No, kuitenkin päätin, että tänään voin syödä jotain hyvää, jota tiedän normaalisti karttavani. Oltiin sitten sopivasti sovittu kavereiden kanssa leffailta, joten mulle olisi paljon hyvää tiedossa. Herkut, ystävät ja hyvä elokuva. Kaikki olisi muuten mennyt hyvin, mutta en osaa enää säädellä mun syömisiä. Mulla se täysi tunne vatsassa tulee noin 10min viiveellä, mistä johtuen voin siis syödä 10min sen jälkeenkin, kun olen aivan täysi(johtuneeko kaikista niistä aikaisemmista ahmimisista?). Mulla oli todella huono kaiken sen mätön jälkeen, eikä vain siksi, että mun mieli on kiero, vaan siksi, että söin oikeasti liikaa liian nopeasti. Kun kaverit sitten leffan loputtua lähtivät, löysin itseni taas yllättäen vessasta. No.. ei siitä sen enempää..

Päätin jo aikaisemmin, että koska tänään sain hyvästä syystä herkutella hieman, huomisesta lähtien alkaa uusi ja parempi ajanjakso, jota ei mitkään ylioppilastehtävät pilaa. Alan liikkumaan useammin ja ruokatavat tulee muuttumaan. Enemmän nesteitä, vähemmän kiinteä ruokaa. Ja mikä tärkeintä, EI AHMIMISTA! Se tulee olemaan mun ykkössääntö. Jos tekee mieli mätötä, lähden vaikka lenkille tuulettamaan ahdistukseni pois.

Ja hei, tää oli lupaus!

PartyParty

Lauantai. Kämppiksen kaverin tuparit. En varsinaisesti saanut kutsua, mutta koska olin kuskina, olin tervetullut. En siis juonut mitään, lukuunottamatta sitä yhtä lasia boolia.Toisaalta olin tyytyväinen, etten juonut, toisaalta taas olisin halunnut juoda muiden kanssa ja pitää hauskaa. Koko illan se ääni mun päässä iloitsi, ettei tarvinnut juoda niitä satoja turhia kaloreita. Samaan aikaan mun oma ääni, joka käy aina vain hiljaisemmaksi, oli pahoillaan, kun en voinut humaltua ja pitää hauskaa.

Loppuillasta, kun kaikki muut alkoivat olla pienissä, keskustelun aiheeksi kääntyi laihdutuksen ja kiinteytyksen ero. Olisin niin paljon halunnut osallistua keskusteluun, koska olisin oikeastikin tiennyt aiheesta enemmän. Mutta tyydyin vain istumaan hiljaa; Ole vain hiljaa, hiirenhiljaa. Jossain vaiheessa havahduin omista ajatuksistani, kun ystäväni kysyi minulta mitä mieltä olen asiasta. Mutisin jotain tosi epämääräistä vastaukseksi ja keskustelu muiden osalta jatkui.

Tänään kävin aamulla parin päivän tauon jälkeen vaa`alla. Luku oli melkein kilon vähemmän kuin viimeksi käydessäni(Varmaankin se aikaisempi turvotus oli laskenut ja kahvilla ja nesteenpoistoteellä oli oma osuutensa asiaan). Ensin olin aivan tajuttoman onnellinen: Jes, multa on lähtenyt kilo! Vähän ajan päästä se ilo ja tyytyväisyys lähti. En enää ollut iloinen pudotetusta kilosta, vaan masennuin, että painan vieläkin liikaa. Oon niin vammanen.. Ja en edes saa vielä laittaa rastia tuohon tavoitetaulokkooni. Vasta sitten kun olen pudottanut vielä yhden kilon.

Mietin nykyään usein, että miksi en voi vain olla "tavallinen" hauskaa pitävä nuori. Täytyy vaan olla niin helvetin vammainen.

Mä olen liikaa

Syksyn kirjoitukset on nyt enää äidinkielen toista osaa vaille valmiit. Helpotus siitä, että kohta tää rumba loppuu, on aika melkoinen. En olisi kestänyt enää yhtään enempää stressiä. Olen yrittänyt pitää mielessä, että muista syödä aamulla ja kirjoitusten aikana, ettet kuukahda. Mut se on ihan mielettömän vaikeaa. Vaikka söisi vain yhden leivän siellä koulussa, tuntuu, että koko päivä on pilalla. Kiemurainen mieleni on siis kehittänyt jonkinlaisen ihme säännön, että ennen kello neljää ei saisi syödä mitään. Juoda saa, mutta jos syö, on huono ihminen. Ja tietysti mä kuuntelen sen sääntöjä, sen otteessa kun olen.

Mutta niinkuin sanoin, sitten kun tämä rumba on ohi, voin taas keskittyä noihin ruokailuihin enemmän, kun ei tarvitse olla niin skarppina koulussa. Tämä päivä on kaiketi mennyt kohtalaisesti, plus miinus irtokarkit ja vessareissu. En tiedä mikä muhun tolloin meni. Vaikka kyykkäilin vessassa varmaan 15 minuuttia, tuntuu, että sisälle jäi ihan liikaa. Yritä vielä kerran, siellä on vielä ihan liikaa. Ja tietysti mä kuuntelen sitä. Koska mä olen aivan liikaa. Ja mun pitää laihtua, vaati se mitä tahansa.

Vaakakin on pari päivää näyttänyt vain samoja lukemia. Huominen ei varmaan muuta asiaa mihinkään suuntaan. En taida edes uskaltaa vaa´alle. Oon niin turvonnut, kiitos läkerol pastillien, joita syön aina ruokailun jälkeen. Joo niin varmaan. Tulihan niitä sitten ihan muutenkin vaan napsittua. Ja nyt mun maha pullistelee mun silmien alla. Toivon, että huomenna tää laskisi ja vaaka näyttäisi vähän pienempiä lukemia. Edes hieman pienempiä. Niin ettei tarvitsisi koko lauantaita kuunnella niitä ääniä, jotka sanoo, että oon aivan mielettömän iso.

Päivä jona onnistuin edes jossain

Tänään on ollut melko lennokas päivä. Heräämisestä lähtien oon painellut pitkin maita ja mantuja. Ensin kaikkien alkuvalmistelujen jälkeen lähdin katsomaan isää sairaalaan. Sairaalaan jälkeen kaveri matkalta mukaan ja kotiin. Kotona istuin paikallani ehkä puoli tuntia, kunnes tuli se olo, että nyt on pakko liikkua. Lähdinpä sitten hakemaan paria kätköä(Jos joku ei tiedä mistä puhun niin käykääs tuolla geokätköilyn nettisivuilla: http://www.geocaching.com/). Pyöräilin siis useita kilometrejä ja tarvoin metsässä niin, että meinasi taju lähteä. Samalla se tuttu ääni huusi pään sisällä kaikkia aina yhtä ihania "kannustus"huutoja.

Tänään on ruokailut menneet poikkeuksellisen hyvin. En jaksa luetella kaikkea mitä oon tänään suuhuni laittanut, mutta sanottakoon, että lukemat ovat pysyneet siinä 500:n kalorin rajoissa. Miksen voi aina olla näin kurinalainen? Miksi sitä ruokaa täytyy vain mättää ja mättää sisään? En vaan osaa olla syömättä, jos lähellä on edes jotain mistä pidän. Varsinkaan äidin luona. Toisaalta siellä juuri täytyy mussuttaa kaikkea edes hieman, ettei herätä epäilyksiä. Oon äkkiä takaisin osastolla jos mun kauniin kieroista suunnitelmista saadaan edes vähän vihiä.

Toivon, että huominen sujuu edes lähes yhtä hyvin kuin tämä päivä. Ei mitään mättöä, niinkuin tässä viime aikoina on ollut tapana.. Eikö ihminen voi tajuta, että kyllä sitä vähemmälläkin tulee toimeen. Ei koko ajan tarvitse olla mussuttamassa jotain, joka paisuttaa mun kehoa joka puolelta.

Miksei ihmisellä voi olla sellaista jatkuvaa itsekuria, jonka saisi kytkettyä päälle ja pois?

In the beginning

Näin aluksi kerrottakoon, että pidin jo aikaisemmin blogia, (osoite on sama, nimi vain muuttunut) mutta osastolta päästyäni haluni parantua oli niin voimakas, että päätin poistaa kaikki mikä vähänkään muistuttaisi menneestä, mukaanlukien blogini. Nyt kuitenkin se voimakas halu parantua on tiessään ja ihan yleisesti ottaen kirjoittamista tuli ikävä. Jotenkin avautuminen päiväkirjalle ei ole sama asia kuin tänne kirjoittaminen..

Tämä nyt oli tällainen avausteksti. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa, joten palaan näppäimistön ääreen kenties huomenna kun on enemmän aikaa.

Hyviä öitä!