Olen tässä viime päivinä miettinyt, että missä mun kaikki ystävät on. Missä on ne ihmiset, jotka ennen saivat mut nauramaan ja tuntemaan itseni hyväksi? Näen tuskin enää ketään, jos koulussa näkemiäni ihmisiä ei oteta huomioon. Yritän laittaa tärkeille ihmisilleni viestiä tai soittaa ja ehdottaa vaikka kahvittelua, mutta joko mulle ei vastata ollenkaan tai sitten saan kuulla kuinka kiireisiä he ovat.
Osastolta pääsyn jälkeen tähän päivään asti läheisimmät ihmissuhteeni ovat muuttuneet varautuneiksi ja epäaidoiksi. Olen saanut kuulla, kuinka seurassani ei enää osata olla samalla tavalla kuin ennen. Olen yrittänyt kysyä, jos voisin tehdä asialle jotain tai jollain muulla tavalla edistää suhteen kehittymistä parempaan ja terveempään suuntaan, mutta olen saanut vastaukseksi vain eioota. En enää tiedä mitä voisin tehdä toisin, että ihmissuhteeni toimisivat edes hieman niinkuin ennen, vaikkei paluuta entiseen ole enää koskaan.
Onko tosiaan liikaa pyydetty, että joku edes joskus haluaisi nähdä minuakin, vaikka olisi kuinka kiireinen tahansa? Ei kiire ennenkään ollut este näkemiselle. Tämä koko paska saa minut vain miettimään, että minussa on pakko olla jotain vikaa, koska en kelpaa kenellekään, enkä varsinkaan kuulu mihinkään. Päähäni on tullut myös (kiero) ajatus siitä, että kun voin hyvin, ystäväni kaikkoavat, ja kun voin huonosti ja olen pieni ja näkymätön, saan huomiota. Tiedän, ettei asia todellakaan ole noin, mutta en voi sanoin kuvata, kuinka yksinäinen olen.
Ehkä minä olenkin yksi osasyy siihen, miksi olen yksinäinen. Ehkä epätietoisesti karkoitan ihmisiä luotani, koska kiero mieleni ajattelee, etten tarvitse ystäviä, kunhan minulla on se ääni päässäni, joka käskee olemaan syömättä. Olisi silti enemmän kuin tärkeää, että edes joku entisistä tärkeistä ystävistäni olisi lähelläni. En jaksa kantaa itseäni yksin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti