Failed weekend

Miksei mulla voi olla tällaisia jalkoja?


Taisi viikonloppusuunnitelmat mennä hieman uusiksi.. Olin tosiaan perjantaina lähdössä osastokaverini luokse kyläilemään pariksi päiväksi. Suhtauduin koko lähtöön pienellä varauksella, koska kaverini asuu samalla paikkakunnalla, jossa olin osastolla. Paikka on siis täynnä muistoja, sekä hyviä, että huonoja. Laukkuja pakatessani laitoin mukaan myös positiivisen asenteen, jotta muutaman päivän elo olisi mahdollisimman rauhallinen ja ongelmaton. Kun sitten hyppäsin bussiin, se iski. Paniikkikohtaus iski, kun bussi oli kulkenut vasta muutaman metrin. Otin rauhoittavankin, mutta ei siitä mitään kummallisempaa apua ollut. Noin hieman yli tunnin bussimatkan aikana kohtaus meinasi tulla ainakin viisi kertaa, mutta sain kuitenkin aina tyynnytettyä sen. Saavuin rankan matkan jälkeen yhtenä palasina perille ja ystäväni oli vastassa. Kävimme kaupassa ruokaostoksilla ja sielläkin kohtaus meinasi noustaa pintaan. Itseasiassa se ei ole koskaan ollut noin lähellä.

Matkan ja kauppareissun jälkeen pääsin istumaan sisälle ja rauhoittumaan. Paniikkikohtaukset loppuivat, mutta sen jälkeen alkoi hirveä ahdistus. Ahdistus oli pakkopäästäpoistäältä-luokkaa. Koin, että en voinut viettää siellä enää sekuntiakaan, koska paikkaan liittyy niin paljon ristiriitaisia muistoja. Soitin sitten isälleni, joka tulikin hakemaan mut pois ja vei kotiin. Olen hänelle erittäin kiitollinen, että jaksoi lähteä melko kauas vain hakeakseen tällaisen tyhmän tunteilevan idiootin kotiin. Kotiin päästyäni otin iltalääkkeet ja nukahtamislääkkeen, että varmasti nukahdan, enkä joudu pyörimään sängyssä ajatusteni kanssa. Ilmeisesti olin nukahtanut helposti, koska heräsin aamulla sohvalta.

Nyt seuraavana aamuna olen ottanut rauhallisesti. Juonut pepsiä ja kahvia ja maannut sohvalla. Olo on hyvä, vaikka eilisiltainen kohtaus hämmentääkin(ja josta todellakin aion puhua psykalleni ensi viikolla). Äsken kaupassa käydessäni tosin kohtaus meinasi taas nostaa päätään, mutta nyt kun istun taas turvallisesti sohvalla, kaikki on hyvin. Pelottaa, että nämä kohtaukset alkavat rajoittaa elämääni niin, että kohta en uskalla poistua edes asunnostani. Ja se olisi mun loppuni: en kestä istua 24/7 neljän seinän sisällä, vaikka kodistani pidänkin.

Syömisten osalta menee taas toista ääripäätä. Mulla on vaiheita, kun mikään ruoka ei vain yksinkertaisesti maistu ja syön vain siksi, etten pyörry ja elintoimintoni pysyvät edesjotenkin kohdillaan. Sitten on kausia, kun saatan ahmia ja oksentaa joka ilta, tai joskus jopa useammin. Nyt on menossa se vaihe, kun mikään ei maistu, enkä vain pysty syömään yhtikäs mitään. En ole tosin yhtään pahoillani tästä ruokahaluttomuudesta, pikemminkin vain iloinen. Ehkä tämä vaihe näkyy pian vaa´alla ja auttaa kannustamaan painonpudotuksessa. Vieläkään en ole puntarilla pystynyt käymään, koska edellisiltaiset mittaukseni viittaavat siihen, että painan aivan liikaa. Ja sitähän mä olen. Aivan liikaa.

Aivan liikaa.