Jos olin aikaisemmin sekaisin, en voi kuvaillakaan kuinka sekaisin mun ajatukset nyt. Henkilö, jonka kirjoitin aiemmin kuolleen, ei olekaan kuollut. Elin viikon epätietoisuudessa: joku sanoi sen olleen hän, joku taas yritti sanoa, että se ei välttämättä ollutkaan hän. Nyt olen vain hämmentynyt, sekaisin ja lamaantunut. Tuntuu, että olen ainoa, joka reagoi tähän feikkikuolemaan näin voimakkaasti. Muut ystäväni vain totesivat tyyliin onpa sääli, olihan hän vielä nuori, kun minä taas panikoin soittaen kaikki mahdolliset tuttavat läpi saadakseni edes jotain varmaa tietoa jostain. Nyt tunnen itseni lamaantuneeksi ja kykenettömäksi yhtään mihinkään. Tuntuu, että hän olisi oikeasti kuollut, koska pääsin surussani jo hiukan eteenpäin. Minulle hän onkin tästä eteenpäin kuollut.
Feikkikuolemasta ja ihan yleisistäkin asioista johtuen mielialani on viimeaikoina ollut todella matala. Pari viime iltaa olen itkeskellyt ja eilen illalla sorruin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viiltämään. Oloni on sanoinkuvaamattoman huono, ja tuntuu, etten pääse sitä karkuun millään tavalla, edes hukuttamalla tunteitani syömisvammailuun. Veitsi auttoi, ainakin eilen illalla. Toivon, että vastaisuudessa tunteiden hukuttaminen syömiseen tai syömättömyyteen riittää, ettei tarvitsisi aiheuttaa itselleni enää enempää rumia jälkiä.
Olen joutunut viime viikon aikana miettimään ihmissuhteitani melko tarkkaan. Kun luen seuraamiani blogeja, huomaan, että kaikilla kirjoittajilla on vähintään yksi läheinen ystävä, jolle puhua ja joista he kirjoittavat useasti. Myös poikaystävä löytyy lähes kaikilta. Tekstejä lukiessani mietin, miksei minulla ole ketään.Ei poikaystävää, eikä varsinkaan ystävää, jolle voisin kertoa kun on paha olla. Minulla oli vielä vuoden alussa erittäin läheinen ystävä, mutta osastolta pääsyn jälkeen hän on vältellyt minua, vedoten siihen, että seurassani on hankala olla. Olen miettinyt yöt ja päivät, mitä voisin tehdä toisin, että saisimme edes vähän menetettyä takaisin, mutta en keksi mitään. Tämä ongelma ei ole pelkästään yhden ystävän kanssa, vaan esiintyy myös muilla lähimmillä ystävilläni. Kukaan ei enää nykyään soita minulle ja kysy, voimmeko nähdä. Ja se tuntuu pahalta. Tuntuu, että olisin jotenkin viallinen, koska kukaan ei tahdo olla seurassani, mutta toistensa seura kelpaa kyllä. Jotenkin tämä yksinäisyys saa miettimään, miksi ylipäätänsä kannattaa jaksaa seuraavaan päivään.
Anteeksi angstinen teksti, mutta tältä musta tällä hetkellä tuntuu. Kuvia itsestäni tulee heti, kun löydän kamerani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti