Kun katson itseäni peilistä, mun silmät näyttää kuolleilta. Ja sanotaan, että silmät on sielun peili. Kuolleelta musta tuntuukin. Tuntuu, että olen kuollut sisältä. Haluaisin itkeä, mutta olen niin kuollut, ettei kyyneliäkään tule.
Mietin koko hereilläolo aikani, olisiko tilanne voinut päättyä toisin. Oliko se ollut vain muutamasta metristä kiinni. Jos olisit ajanut vielä muutaman metrin eteenpäin, olisitko vain luisunut ojaan, etkä suoraan taivaaseen. Ja olitko se edes sinä? Kukaan ei tiedä, eivät edes ne, jotka ovat kuulleet sinusta viimeksi. Toivon ja rukoilen, että se olisi ollut joku muu, vaikka toiveeni onkin itsekäs ja epäreilu. Istun Facebookin edessä ja toivon, että sivullasi tapahtuisi jotain, josta voisi päätellä, että olet turvallisesti kotona. Olen liusunut epätietoisuuden ja epätoivon valtaan ja turhaudun, koska en voi tehdä mitään selvittääkseni asiaa.
Sinulle, jolle sanoin ensimmäisen kerran elämässäni rakastan sinua. Lepää nyt, kaikki on nyt kohdallasi hyvin - jos se edes olit sinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti